Jos sitä taas, muistoissa vihdoin tännekin rakas Imir.

Kesällä jäi tää homma pikkasen. Ensin oli kaikenlaista reissua ja ei oikein jaksanut ja sitten heinäkuussa Imirin lopetus vei kaiken halun kirjoittaa tänne. Jos nyt sitten tännekin. 6.7 Imir alkoi ontua, ei mennyt lääkkeillä ohi, joten pe 8.7 sitten ell. Otettiin kuvat ja kaikki, ihan kamalaa oli ja jos olisin ollut fiksu ei Imiriä olisi enää herätetty. En kuitenkaan kyennyt siihen vaan sain vahvemmat kipulääkkeet joiden kanssa mentiin kotiin. Valitettavasti nekään eivät auttaneet ja kun ontuminen vain jatkui oli sen viimeisen päätöksen aika. 12.7 oli sitten Imirin aika lähteä. Sinällään viivytys oli ihmisten takia hyvä, koska kaikilla oli mahdollisuus sanoa hei.

Imir lopetettiin Tampereella. Päivällä käytiin ensin äidin tädin luona, jossa Imir sai vielä viimeisen kerran juoksennella vapaana ja juoksihan se, jos ei ontuisi, ei olisi ikinä tiennyt toisen olevan sairas. Siitä sitten lääkärille. Äiti tuli mukaan ja Kári myös. Moni sanoi että on parempi että tulee mukaan, niin ehkä ymmärtää mitä tapahtui. Kaikki meni oikein kauniisti. Ensin Imir laitettiin uneen ja siitä sitten iki uneen. Lähteminen teki todella pahaa... Imir lähetettiin tuhkattavaksi ja tuhkat sitten tulivat ja ne haudattiin äidin ja isän rivarin pihaan kauniin kukan alle. Se on paikkana siitä hyvä että vaikka äiti joskus muuttaisi, voi siitä silti kävellä ohi.

 näin iloinen se oli vielä viimeisenäkin päivänä

 tällaisena mä sen yritän muistaa aina <3

Imir oli mun ensimmäinen koira ja niin älyttömän rakas. Ensimmäiset päivät lopetuksen jälkeen yritin vain keksiä tekemistä. Mitä vain ettei tarvinnut olla kotona, silloin kun jää vellomaan ja miettimään kaikkea.. Yritin kuitenkin, kuten yritän edelleen aina muistella niitä hyviä juttuja. Kári ei Imiriä ole etsinyt, eikä onneksi myöskään alkanut syödä huonommin tai muutakaan. Kai se sitten ymmärsi mitä tapahtui. Imir opetti mulle niin paljon, sen kanssa tein monia virheitä, mutta onneksi se oli äärimmäisen vahva koira. En usko että saan enää ikinä tuollaista koiraa, joka ei tappele, ei sitten minkään kanssa (paitsi ne kaksi poikkeusta mitä vihasi) Se oli niin varma, se ei pelännyt oikeastaan mitään ja jos säikähtikin niin palautui tosi nopeasti. Se opetti että harrastaminen on kivaa ja kilpaileminenkin ok. Se oli komea, sillä oli upea pää. Rakastin sitä yli kaiken, rakastan edelleen. Uskon vakaasti että jos taivas on olemassa ja sinne joskus menen, Imir odottaa mua sitten sielä.

Miksi tämä kirjoitus tänään? No tänään olisi ollut Imirin 7 syntymäpäivä, sitä se ei sitten koskaan saanut täyttää.. Toisaalta hyvä että meni nopeaan eikä tarvinnut katsoa toisen hiipumista ja kipuja. Mutta olihan meidän yhteinen aika aivan liian lyhyt 6½ vuotta ei ole mitään, toivottavasti muiden koirien kanssa saan aikaa edes hieman enemmän.

Hyvästi rakas rakas Imir <3